Kotimatkalla töistä kotiin sain pakkomielteen: kyljyksiä oluessa uusien perunoiden kera. Tämä olisi se Saksaan vivahtava ruoka (olutta ja porsaanlihaa), josta saisin aasinsillan sivupersoonaani kenraaliluutnantti Maximilian von Battenbergiin, tuohon kuuluun hävittäjä-ässään. Paremmin aiheeseen kieltämättä sopisi metsästäjänleike, mutta siitä on tullut jo blogattua. Ryöstöretkessä Ketun keittiöön eksyin hetkeksi lentokoneen pariin mikä saattoi ihmetyttää joitakin lukijoistani.
Aloitetaan ystäväni Erkki Lampénin novellilla, jonka julkaisemiseen hän antoi ystävällisesti luvan.
Max
Max oli paras ystäväni.
Alussa oli Peli. Messerschmittini liikkui vetten päällä. Tuli aamu ja tuli ehtoo, ja tunsin olevani yksin. Niin loin Maxin.
Me lensimme yhdessä brittejä vastaan, koetimme muuttaa historian kulkua. Aloitimme molemmat luutnantteina, minä ylenin arvossa nopeammin koska pudotin enemmän viholliskoneita. Peli oli suunniteltu sillä tavoin. Kun Max sai rautaristin iloitsin siitä enemmän kuin omista ylennyksistäni. Minä olen nykyään eversti, mutta sillä ei ole merkitystä.
Spitfiret tulivat neljän koneen aaltoina. Maxin tehtävä oli suojata minua, johtokonetta. En tiedä, monestiko hän pelasti minut. Emme koskaan puhuneet.
Ihmettelin usein, miltä hän mahtoi näyttää. Kotimatkalla ohjasin joskus koneeni hänen koneensa viereen nähdäkseni hänestä edes vilauksen, mutta ohjaamon kuomu heijasti vain auringon kimallusta.
Kerran Max joutui kääntymään kotiin ammusten loputtua. Seurasin perässä, ja kun hänen koneensa kasvoi tähtäimessäni, ajattelin: tuosta kun painaisin, olisi Maxin loru lopussa.
Minut valtasi häpeä, syyllisyys ja riipaiseva hellyys. Max ei ampuisi takaisin vaikka hänellä olisi ammuksia. Hän ei voisi ampua. Ohjasin koneeni nopeasti sivuun miettien, mahtoiko Max aavistaa, mitä mielessäni oli liikkunut. En voinut tietää. En tuntenut Maxia, vaikka hän oli paras ystäväni.
Viimeisen Spitfiren syöksyttyä eilen tulipallona mereen käänsin koneeni tuttuun tapaan kohti Ranskaa. Vasta rannikon yläpuolella aloin hakea Maxia taustapeilistäni. Häntä ei näkynyt. Olin yksin taivaalla.
Nykyään lennän vain tappaakseni.
Sivupersoonani Maximilian von Battenberg
Minä olen metsästäjä. Ammuttuani alas englantilaisen metsästysvaistoni on tyydytetty varttitunniksi. - Manfred Albrecht Freiherr von Richthofen
Erkki ja minä pelasimme paljon lentosimulaattoreita joskus noin vuonna 1990. Ensin Battle of Britain -peliä ja myöhemmin Secret Weapons of the Luftwaffea, jossa saimme vihdoinkin lentää Focke Wulf 190A:lla, Messerschmitt 262:lla ja eksoottisella lentävällä siivellä Gotha Go 229:llä.
Kerran Erkki huomasi, että lensin Maxina hän sanoi:"Sinäkö se olitkin?"
Välillemme muodostui leikkimielinen kilpailu: tein, muistaakseni se olin minä, skenaarion, jossa yhtä Gothaa vastassa oli aalloittain Mustang P-51D-hävittäjiä. Hieno kone, mutta nestejäähdytteisellä Rolls Royce Merlin-moottorillaan se oli myös arka osumille. Tehtävänä oli pudottaa yhdellä lennolla mahdollisimman paljon Mustangeja. Kilpailu kuitenkin lässähti sillä me molemmat opimme pudottamaan Mustangin yhdellä ainoalla napinpainalluksella. Rheinmetal Borsig Mk 108 teki tuhoisaa jälkeä B-17:sta kaltaiseen jättiläiseenkin eikä pienellä hävittäjäkoneella ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä yhdestäkään 30 mm kranaatista.
Militääristä ruoanlaittoon.
Tarvitset
3 porsaankyljystä
voita ja öljyä paistamiseen
suolaa ja mustapippuria maun mukaan
1½ dl tummaa saksalaista tai tshekkiläistä olutta
Nuiji kyljykset kevyesti. Tee kyljysten reunasilavaan muutama viilto, jotta kyljykset eivät käpristy paistettaessa. Kuumenna voin ja öljyn sekoitus ja paista kyljyksiä keskilämmöllä 3-4 minuuttia kummaltakin puolelta. Mausta kyljykset
Kaada olut pannulle ja sekoita. Keitä hetki kokoon.
Tarjoile uusien perunoiden ja hapankaalin kera.
Mahdollisen ruokaryypyn voi nostaa vaikkapa sotilaille, jotka ovat kieltäytyneet hirmutöistä ja puolustaneet siviilejä ja sotavankeja. Kuten vaikkapa tämän anekdootin von Bayerleinille. En tiedä onko tarina totta tai millainen von Bayerlein oli, mutta tarina luo hiukan uskoa ihmisyyteen sodan ja barbaarisen hallinnon keskellä.
Kenraali oli viemässä joukkojaan junalla itärintamalle kun hän törmäsi jollakin rautatieasemalla SS-miehiin, jotka osoittivat luonteensa jaloutta hakkaamalla venäläisiä sotavankejä kiväärinperillä. Miehiä johti aliupseeri ja kun von Bayerlein puuttui ilmiselvään sotarikokseen aliupseeri totesi palvelevansa SS:ssä ja ottavansa käskyjä vain Himmleriltä. Kenraali totesi, että tuossa vieressä on junallinen sotilaitani. Jos ette lopeta niin roikutte kohta tuossa viereisessä puussa. Tapauksen johdosta von Bayerlein menetti valtakunnan johdon suosion. Ei että kenraalikaan olisi toiminut täydellisen laillisesti, mutta mitä siinä yhteiskunnassa olisi voinut tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti