Mika Kaurismäen Arvottomat on suomalaisen elokuvan klassikko, aiheesta. Se on niitä harvoja elokuvia, joita en kyllästy katsomaan uudelleen. Tällä hetkellä poikkeuksellisen ajankohtainen, sillä vuodenvaihteeseen asti Kansallisessa audiovisiuaalisessa instituutissa on näyttely Arvottomien Suomi, joka käy lyhyesti lävitse elokuvaa ja erityisesti sitä millaisia kuvauspaikat olivat silloin ja millaisia ne ovat nyt.
Minun on pitänyt käydä näyttelyssä pitkään ja nyt oli tilaisuus yhdistä se myöhäiseen lounaaseen ravintola Pekingissä, joka on 1983 aloittaneena Suomen vanhimpia kiinalaisia ravintoloita. Ruoka on herkullista ja edullista. Tällä kertaa minua ilahdutti erityisesti se, että kattaukseen kuului riisikulho, sillä tämä ei ole kovin tavallista lounasaikaan ja muu ruoka sotkeutuu ikävästi riisiin ja on puikoilla hankalasti syötävissä. Annos oli todella iso, joten puolet siitä lähti mukaan ja sain vielä maittavan illallisen.
Kahdeksankymmenluvun puolivälissä tutuistuin ensimmäisen kerran puikkoihin juuri Pekingissä. Muistan, kuinka ensimmäisellä kertaa käsi kipeytyi sormien jännittäessä liikaa. Seuraavalla kerralla syöminen onnistui jo paremmin.
Matkalla näyttelyyn kävin hakemassa Hilpeän hauen uuden, hienon mukin. Taidepalkinto on yleensä tapana nauttia ennen näyttelyä, mutta tällä kertaa näin.
Elokuvan dialogi on persoonallista. Minun huumorintajuuni se osuu oikein hyvin.
Näyttely on pieni, mutta se kuvaa kuvapareilla hyvin Suomen maaseudun muuttumista ja kaupungistumista, joten vaikka ei olisikaan Arvottomien suuri fani, kuten minä, näyttelyä voi suositella lämpimästi.
