Nälänhätämuistomerkki Dublinissa. By User AlanMc on en.wikipedia - taken by me (AlanMc) in 2006, Public Domain,
Meillä on tapana lomaillessamme käydä synkissä paikoissa ja Irlanninkaan historiasta ei valitettavasti synkkyyksiä puutu. Yksi kurjimmista jaksoista on 1800-luvun puolivälin suuri nälänhätä. Sunnuntaina suuntasimme nälänhätänäyttelyyn Stephen's Green Shopping Centre'en. Minulla oli, onnekseni, lukiossa erinomainen historianopettaja, joka opetti myös elämänkatsomustietoa heittäen virallisen opetussuunnitelman mäkeen, josta iso kiitos opettajalle, ja hän veti myös koulun shakkikerhoa. En kuitenkaan muista, että Irlannista oltaisiin opetettu kovin paljon. Nälänhädästä ja maastamuutosta kyllä, mutta kokonaisuutena brittien vuosisataisesta miehityksestä, tuskin. Muistini on toki saattanut tehdä tepposet, lukioajoistani on kulunut jo yli kolme vuosikymmentä.
Ostoskeskus on ulkoa katsottunua huomaamaton tiilirakennus, mutta avoin sisätila kelloineen herättää huomiota sitäkin enemmän.
Kadonneita ihmisiä.
Näyttelyn sisäänkäynti.
Peruna oli irlantilaisten pääasiallinen C-vitamiinilähde, joten keripukki oli yleistä.
Vuokraviljelijät eivät luonnollisesti pystyneet maksamaan vuokria, joten heitä häädettiin valtavia määriä.
Except through a purgatory of misery and starvation, I cannot see how Ireland is to emerge into a state of anything approaching to quiet and prosperity. — Sir Charles Wood
The real evil with which we have to contend is not the physical evil of the Famine, but the moral evil of the selfish, perverse and turbulent character of the people. — Sir Charles Edward Trevelyan
Ehkä kammottavinta nälänhädässä oli monien brittien asenne irlantilaisia kohtaan. Nälänhätä oli jumalan rangaistus tai irlantilaisia syytettiin riippuvaisuudesta yhdestä ainoasta viljelykasvista — aivan kuin rutiköyhillä vuokraviljelijöillä muka olisi ollut valinnanvaraa. Kaiken kukkaraksi laissez-faire-politiikasta seurasi se, että alun rajoitettu, mutta hyödyllinen, apu keskeytettiin Whigien päästessä valtaan. Heidän mielestään väestö, jolta puuttui moraalista selkärankaa, saikin kuolla nälkään. Nälänhädänkin aikana Irlannista vietiin viljaa, minkä vuoksi sitä on kutsuttu myös kansanmurhaksi. Viljanviennin estäminen ei olisi irlantilaisia nälänhädältä pelastanut, mutta vaikutusvaltansa huippua lähestyvällä imperiumilla olisi ollut varaa auttaa, jos tahtoa olisi ollut.
Ruumisarkkulaivat
Irlannin väkiluku oli ennen nälänhätää vuoden 1841 väestönlaskennan mukaan 8,2 miljoonaa ja nälänhädän jälkeen 1851 6,6 miljoonaa. Kukaan ei tiedä kuinka paljon ihmisiä kuoli nälkään ja sairauksiin, mutta nykyiset arviot ovat puolen ja puolentoistamiljoonan välillä useimpien arvioiden päätyessä miljoonaan.
Kolmimastoparkki Jeanin Johnstonin replika Dublinissa. Alkuperäisellä Jeanie Johnstonilla kukaan ei kuollut.
Monet lähtivät Atlantin yli ruumisarkkulaivoilla, joilla kuolleisuus oli usein yli 20 %, kauhutarinoita reilun 50 % kuolleisuudusta löytyy. Laivojen omistajat varustivat laivat niin vähillä elintarvikkeilla, kuin oli laillisesti mahdollista. Joskus he eivät välittäneet laista lainkaan. Lähtijät ajattelivat, että heillä on kaksi vaihtoehtoa:"jää ja kuole" tai "lähde ja todennäköisesti kuole". Suosituin, mutta ei ainut, kohde oli Yhdysvallat, johon muutti vuosien 1845 ja 1855 yli 1,5 miljoonaa irlantilaista.
