Trinity College, Kellsin kirja ja the Long Room

The Long Room

Trinity College, tai hengästyttävämmin viralliselta nimeltään The College of the Holy and Undivided Trinity of Queen Elizabeth near Dublin (Wikipedia), oli ensimmäinen vierailukohteemme Dublinissa. Yliopisto oli lyhyehkön kävelymatkan päässä hotelliltamme, joten se oli luonteva valinta varsinkin, kun kaksi päivää oli jo korvamerkitty päiväretkelle Belfastiin ja Kilmainham Gaolille.

CC0-lisensoidun kuvan pääsisäänkäynnistä on ottanut Stephen Bergin.

Yliopisto löytyi helposti kävelemällä etelään Liffeyn yli kuuluisan Ha'pennyn sillan yli ja suuntaamalla hieman kaakkoon. Kellsin ja vanhan kirjaston the Long Room kuuluvat Dublinin suosituimpiin vierailukohteisiin, joten sinne on pakko ostaa liput etukäteen verkosta varttitunnin aikaväleille. Sisään päästyään sen sijaan aikaa voi kuluttaa tiloissa niin kauan, kuin haluaa: opastettu kierros ei ole pakollinen. Kellsin kirja ei suuremmin säväyttänyt, vaikka se toki on kulttuurihistoriallinen aarre. The Long Room sen sijaan teki syvän vaikutuksen siitä huolimatta, että kirjoja ollaan konservoimassa ja siirtämässä soveliaampiin säilytystiloihin.

Ada Lovelace

Pitkä huone on täynnä rintakuvia ja ei niin yllättäen neljää lukuunottamatta kaikki esittävät miehiä. Yksi poikkeuksista on matemaatikko Ada Lovelace. Naisten rintakuvat erottaa myös siitä, että niissä on huomattavasti vähemmän ajan patinaa, kuin miesten rintakuvissa. Yhteiskuntien epätasa-arvoisuus näkyy näinkin.

Poistuttuamme yliopistosta lähdimme poispäin pääsisäänkäynniltä ja saimme kävellä varsin pitkälle, jotta pääsimme suurelta kampusalueelta ulos. Kaipasimme tässä vaiheessa jo kulttuuripalkintoa ja ruokaa, joten kävelimme ensimmäisenä vastaan tulleeseen pubiin the Lombardiin, jossa nautimme fish and chipsit oluiden kera. Annokset olivat ehkä hieman teollisia, mutta oikein maukkaita. Myöhemmin osoittautui, että the Lombard tarjoaa myös majoitusta, kuten jotkin muutkin pubit. Jos, ja kun, menemme joskus uudelleen Dubliniin aiomme harkita myös näitä majoitusvaihtoehtoja, sillä ne ovat huomattavasti edullisempia, kuin dublinilaiset hotellit.

Marco Pierre White Steakhouse & Grill

Palatessamme nälänhätänäyttelystä käännyimme eräästä kadunkulmasta väärään suuntaan. Lomalla se usein kannattaa ja tällä kertaa päädyimme palaamaan hotellille Dawson Streetin kautta. Minä olin tässä vaiheessa eteenpäintaaperuusvaiheessa, mutta kumppanini oli onneksi tarkkaavaisempi ja havaitsi osoitteessa 51 Dawson Street Marco Pierre White Steakhouse & Grill ravintolan. Steakhouse-nimestä huolimatta lyhyeltä listalta löytyy syötävää myös ihmisille, jotka eivät syö lihaa.

White on kiinnostava, voimakas persoona, jonka Tuijotus lähentelee, mutta ei aivan saavuta, vuosien 1960-1961 latvialaisen shakin maailmanmestarin Mihail Talin Tuijotusta. Legenda väittää, että hän ainut, joka on saanut Gordon Ramsayn itkemään. Onko se sitten ylpeyden aihe? Minusta ei. Mutta hänen videonsa ja keittokirjansa ovat kiinnostavia. Hänen resepteistään olemme testanneet vasta sauce viergen. Ravintolassa pääsimme kuitenkin testaamaan ainakin kahta hänen kirjoissaan olevaa reseptiä: kylmäsavulohialkupala ja kampela provençaisittain.

Alkuruoat

Irlantilaista kylmäsavulohta kapriksen ja varsiselleriremouladen kera. Sitruuna tuli mukavasti kankaaseen käärittynä: näin sitruunaa ei tule liikaa eivätkä kädetkään sotkeudu.

Guinness-soodaleipä oli myöhäisen lounaan ainut osa, joka ei saanut minua innostumaan. Leipä itsessään oli lajityypillinen, mutta oli hiukan hämmästyttävää saada tasokkaassa ravintolassa voita, joka oli liian kylmää levittyäkseen.

Kumppanini alkuroka oli Dressed Castletownbere Crab herbs, sauce mayonnaise. Miten tuo pitäisi kääntää suomeksi? "Pukeutunut rapu" kuulostaa vähintäänkin oudolta. Hänen annostaan katsoessani tunsin kieltämättä lievää annoskautetutta, vaikka rakastankin savukaloja ja oma annokseni oli erinomainen toteutus aiheesta.

Pääruoat

Kampelaa provençaisittain.

Taimenta, haudutettua fenkolia, herneitä, sitruunavoita perunafondatin kera. Annoksessa mielenkiintoista oli myös se, kuinka kypsennys oli muuttanut fenkolin lempeäksi.

Jälkiruoat

Suklaapiiras mallasjäätelön kera.

Crème brûlée hasselpähkinä-appelsiinikeksien kera.

Marco Pierre White poseeraa Dublinin Trinity Collegen vanhan kirjaston Long Housessa ravintola laskun kansiossa. Millaisiakohan nämä ovat hänen muissa ravintoloissaan? Kerää koko sarja?

Kommentit

Vaikka kokemuksemme ei ollutkaan aivan täydellinen, niin ruoka oli hyvää, palvelu erinomaista ja ravintola jäi mieleen matkamme parhaana ruokakokemuksena. Jos liian kylmä voi on suurin moite ateriakokonaisuudesta, ollaan varsin hyvillä vesillä.

Irlannin suuri nälänhätä

Nälänhätämuistomerkki Dublinissa. By User AlanMc on en.wikipedia - taken by me (AlanMc) in 2006, Public Domain,

Meillä on tapana lomaillessamme käydä synkissä paikoissa ja Irlanninkaan historiasta ei valitettavasti synkkyyksiä puutu. Yksi kurjimmista jaksoista on 1800-luvun puolivälin suuri nälänhätä. Sunnuntaina suuntasimme nälänhätänäyttelyyn Stephen's Green Shopping Centre'en. Minulla oli, onnekseni, lukiossa erinomainen historianopettaja, joka opetti myös elämänkatsomustietoa heittäen virallisen opetussuunnitelman mäkeen, josta iso kiitos opettajalle, ja hän veti myös koulun shakkikerhoa. En kuitenkaan muista, että Irlannista oltaisiin opetettu kovin paljon. Nälänhädästä ja maastamuutosta kyllä, mutta kokonaisuutena brittien vuosisataisesta miehityksestä, tuskin. Muistini on toki saattanut tehdä tepposet, lukioajoistani on kulunut jo yli kolme vuosikymmentä.

Ostoskeskus on ulkoa katsottunua huomaamaton tiilirakennus, mutta avoin sisätila kelloineen herättää huomiota sitäkin enemmän.

Kadonneita ihmisiä.

Näyttelyn sisäänkäynti.

Peruna oli irlantilaisten pääasiallinen C-vitamiinilähde, joten keripukki oli yleistä.

Vuokraviljelijät eivät luonnollisesti pystyneet maksamaan vuokria, joten heitä häädettiin valtavia määriä.

Except through a purgatory of misery and starvation, I cannot see how Ireland is to emerge into a state of anything approaching to quiet and prosperity. — Sir Charles Wood

The real evil with which we have to contend is not the physical evil of the Famine, but the moral evil of the selfish, perverse and turbulent character of the people. — Sir Charles Edward Trevelyan

Ehkä kammottavinta nälänhädässä oli monien brittien asenne irlantilaisia kohtaan. Nälänhätä oli jumalan rangaistus tai irlantilaisia syytettiin riippuvaisuudesta yhdestä ainoasta viljelykasvista — aivan kuin rutiköyhillä vuokraviljelijöillä muka olisi ollut valinnanvaraa. Kaiken kukkaraksi laissez-faire-politiikasta seurasi se, että alun rajoitettu, mutta hyödyllinen, apu keskeytettiin Whigien päästessä valtaan. Heidän mielestään väestö, jolta puuttui moraalista selkärankaa, saikin kuolla nälkään. Nälänhädänkin aikana Irlannista vietiin viljaa, minkä vuoksi sitä on kutsuttu myös kansanmurhaksi. Viljanviennin estäminen ei olisi irlantilaisia nälänhädältä pelastanut, mutta vaikutusvaltansa huippua lähestyvällä imperiumilla olisi ollut varaa auttaa, jos tahtoa olisi ollut.

Ruumisarkkulaivat

Irlannin väkiluku oli ennen nälänhätää vuoden 1841 väestönlaskennan mukaan 8,2 miljoonaa ja nälänhädän jälkeen 1851 6,6 miljoonaa. Kukaan ei tiedä kuinka paljon ihmisiä kuoli nälkään ja sairauksiin, mutta nykyiset arviot ovat puolen ja puolentoistamiljoonan välillä useimpien arvioiden päätyessä miljoonaan.

Kolmimastoparkki Jeanin Johnstonin replika Dublinissa. Alkuperäisellä Jeanie Johnstonilla kukaan ei kuollut.

Monet lähtivät Atlantin yli ruumisarkkulaivoilla, joilla kuolleisuus oli usein yli 20 %, kauhutarinoita reilun 50 % kuolleisuudusta löytyy. Laivojen omistajat varustivat laivat niin vähillä elintarvikkeilla, kuin oli laillisesti mahdollista. Joskus he eivät välittäneet laista lainkaan. Lähtijät ajattelivat, että heillä on kaksi vaihtoehtoa:"jää ja kuole" tai "lähde ja todennäköisesti kuole". Suosituin, mutta ei ainut, kohde oli Yhdysvallat, johon muutti vuosien 1845 ja 1855 yli 1,5 miljoonaa irlantilaista.

The Seafood Cafe

Tilasimme alkupalaksi kuusi kappeletta ostereita. Ne olivat tuoreita ja upean merisiä.

Matkasuunniltelmiimme kuuluivat osterit. Paikan päällä valitsimme paikaksi erään pubin, jossa olimme käyneet oluella, mutta verkkosivujen tiedoista poiketen ravintola oli kiinni maanantaina, seuraavan päivän ruokailu oli jo varattu, joten googlasimme ravintoloita ja kohteeksi valikoitui The Seafood Cafe. Paikka on suosittu ja kello oli jo sen verran paljon, että ihmisiä oli paljon liikkeellä, joten jouduimme odottamaan pöytää 45 minuuttia. Odottaminen kannatti, sillä osterit olivat tuoreita ja juuri sopivan kokoisia.

Alkuruokalistalta valitsin cevichen mangosalsalla eikä sekään tuottanut pettymystä, päin vastoin.

Sinisimpukat merimiehen tapaan sen sijaan olivat liian suolaisia. Simpukka-annos tehtiin päivän viimeisistä simpukoista. Ehkä simpukoiden luontainen suola oli kerääntynyt niihin? Liemen suolaisuudesta huomautettaessa ravintola poisti annoksen laskulta ja tarjosi hyvitykseksi pääruokaa, mutta tässä vaiheessa nälkä oli jo tyydytetty ja hyvitykseksi tarjottiin valtava tiramisu.

Jälkiruoaksi tilasin elämäni ensimmäisen créme caramelen, joka jäänee myös viimeiseksi: minun makuuni se oli aivan liian makeaa. Tiramisu oli hyvä.

Simpukoiden tuottamasta pettymyksestä huolimatta ravintolasta jäi hyvä muisto ja jos käymme joskus uudelleen Dublinissa se tulee varmasti olemaan vaihtoehto illallispaikaksi. Lämmin suositus. Jos käytte, kannattaa varata pöytä etukäteen.

Zaatar — pizzaa Lähi-Idästä

Cheese & zaatar

Pidämme kovin Lähi-Idän makumaailmasta ja kumppanini huomatessa Dublinin George's Street Arcadessa Zaatar-ravintolan syntyi välitt￶ömästi ajatus, että Zaataria pitää kokeilla, mutta olimme jo syö￶neet. Ravintola on saanut nimensä mausteesta, joka lukuisine translitterointineen, voi olla yrtti tai maustesekoitus. Za'taarista voi lukea lisää Wikipediasta.

George's Street Arcade.

Palasimme ravintolaan lomamme viimeisen päivänä. Ravintola on tiloiltaan vaatimaton, mutta siisti. Ruokalistalta lö￶ytyy pizzaa, mutta täytteiltään mielenkiintoisempaa on manakeesh, joista valitsimme jaettavaksi annoksen cheese & zaatar. Mikä on manakeeshin ja pizzan ero on mielenkiintoinen kysymys. Molemmat ovat nostatetulla taikinalla tehtyjä lättänäleipiä, joiden päällä on jotain jo kypsennysvaiheessa.

Zaatar ulkoa kuvattuna.

Pizzat ja manakeeshit paistetaan puulla lämmitettävässä uunissa, kuten niin usein nykyään helsinkiläisissäkin pizzerioissa.

Zaatarin manakeesh oli oikein herkullinen. Sen kanssa olisi toiminut hyvin olut tai vaikkapa pinot noir, mutta Zaatarissa ei tarjoilla alkoholia. Jos käymme Dublinissa uudelleen, Zaatar on vakavasti otettava vaihtoehto aterialle. Toisella kertaa valitsisin ehkä classic zaatar annoksen, koska uskon sen olevan rapeampi. Tätä pitää kokeilla myö￶s kotona.