Kun viskipullo maksaa neljäkymppiä sitä odottaisi saavansa hyvää tavaraa, mutta tällä kertaa kokeiluni meni metsään ellen sitten totu tähän makuun. Kun silmiini osui minulle uusi viski, Mullin saarelta peräisin oleva Ledaig, erittäin savuinen kuulosti hyvältä, mutta enemmän olisi pitänyt kiinnittää luonnehdinnan sanaan terävä. Viskin vaaleus miellyttää silmää (tumma värihän on pelkkää sokerikulooriä), mutta siihen se miellyttävyys sitten jääkin. Mitäköhän tälle tekisi? Voisikohan tämän omistaa ruoanlaittokäyttöön?
Kaduttaa, että en ostanut vaikkapa samanhintaista Bowmorea tai Bruidladdichia. Lempiviskini on Lagavulin, mutta se on nykyään järjettömän kallista. Bowmoresta tulee mieleeni Kööpenhaminan lentokentältä ostamani sherrytynnyrissä kypsytetty versio. Black Bush oli tehnyt vaikutuksen edullisena perusviskinä ja halusin sitten kokeilla samalla idealla valmistettua Bowmorea. Siinä kuitenkin sherryn maku on hyvin läpitunkeva ja eräs naispuolinen ystäväni kommentoikin viskiä karkealla ilmaisulla French Whore Perfume (hieman hupaisaa, että nainen voi olla karkea tavalla, jonka ainakin minä kokisin omassa suussani täysin sopimattomaksi). En koskaan oikein osannut päättää pidinkö kyseisestä viskistä vai en, mutta enpä taida sitä toista kertaa ostaa.
Äijäruokala ei suosittele Ledaigia, mutta tietysti YMMV.
1 kommentti:
Oi, 16-vuotias Lagavulin oli nuoruuteni taivas!
Valitettavasti vilja-allergia vei sitten iloni. Onneksi on muistot!
Lähetä kommentti