"Frank, käy sanomassa Frankille, että Pyono rantakallioilla kannattaa nähdä."

Kävin katsomassa sisareni ja sisarentyttäreni kanssa Hayayo Miyazakin uusimman elokuvan. Leffa on niin tuore, että en kirjoita siitä kovin paljon koska en halua spoilata, mutta leffaa toiseksi Totoroksi kutsuneet eivät ole väärässä. Pyono on sympaattinen ja tunteisiin vetoava.

Koska osaamme kaikki hiukan japania kävimme katsomassa japaninkielisen version sillä vaatimattomallakin kielitaidolla vivahteita saa irti enemmän tekstitysten avulla kuin dubatusta versiosta. Kutsutaanko ihmistä loppuliitteellä chan, san, sama vai jätetäänkö liite kokonaan pois, vaikkapa?

Leffa on miyazakimaiseen tyyliin kovin ai (愛). Japaninkielessä on erittäin kuvaava sana romanttiselle rakkaudelle, eikö totta? "Ai!"

Leffa on viehättävä varsinkin jos sitä vertaa sen barbaariseen esikuvaan Pieneen merenneitoon. Tälläkin Miyazakilla olisi voinut vastata lokakuun ruokahaasteeseen, tällä kertaa hamulla eli kinkulla.

Äijäruokala suosittelee. En kuulu niihin, joille Totoro on jotain hyvin erityistä vaan pidän enemmän Henkien kätkemästä tai Prinsessa Mononokesta, mutta sekä Totoro että Pyono ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia.

Leffahaasteideoita

Pyörittelin monia ohjaajia ja elokuvia mielessäni, mutta hyvin nopeasti päädyin Akira Kurosawan Raniin, josta piti vastata, mutta koska sain kantapäähäni pöpön se jäi väliin. Tästä leffasta myöhemmin lisää, koska siitä on syvä halu blogata.

Kaurismäet

Ensimmäinen ajatus oli Arvottomien Calvados ja päivän salaatti-kohtaus eikä ajatukselle Calamari Unionin Kaks jäävettä. -lakonisuudelle voinut olla hymyilemättä. Rossosta olisi ehkä löytänyt jotakin - ainakin Rosso ammutaan elokuvan lopussa tamperelaiseen Rossoon, mutta Italian hieno keittiö oli jo siinä vaiheessa saanut useamman haastevastauksen.

Erityinen idea oli kokata Calamari Unionin kohtaus, jossa Frankiä näyttelevä Pantse Syrjä pyytää laskun syötyään, mutta poikkeaa vessaan ja hirttäytyy krakaansa. Minulla on jotenkin elänyt mielikuva, että kyseinen ravintola olisi Elite, mutta surffatessani tajusin että ei, ei se ole, joten Eliten erinomainen klassikkoannos Tauno Palon pihvi jäi tällä kertaa kokkaamatta.

Aistien valtakunta, Tappajakondomi ja Vapautunut mies

Aistien valtakunnasta olisi saanut raflaavimman vastauksen. Mihin vedetään pornon ja taiteen välinen veteen piirretty viiva? Eräs naispuolinen tuttavani, joka halveksuu pornoa, ei pidä Aistien valtakuntaa eli Ai no corridaa pornona. Siksikö, että hän pitää elokuvasta?

Minusta, jonka mielestä porno on ikävystyttävää, tämä elokuva kuten myös Ralf Königin homosarjakuvat ovat poikkeus: niiden pointti ei ole porno vaan ihmissuhteet, mutta sekä Aistien valtakunnassa että Königin sarjakuvissa on erittäin pornografisia kohtauksia. Königin sarjakuvista on tehty myös kaksi elokuvaa: Tappajakondomi ja Vapautunut mies, mutta ruoka ei ole kummassakaan merkittävässä osassa toisin kuin eräässä albumissa, joka lienee parempi jättää ruokablogin ulkopuolelle ellei sitten satu olemaan Paulin sukulaissielu.

Aistien valtakunnan ongelmaksi muodostui paitsi se että olen hillitty ja ujo niin myös se, että olen nähnyt leffan vain kerran enkä muista oliko siinä ruokaa.

Tätä leffaa katsoessaan tervejärkinen mies todellakin sanoo:"Ai!", mutta suomeksi. Tai ehkä:"Uik...".

Tyynykirja

Jos Aistien valtakunta on brutaali niin on sitä Peter Greenawayn tyynykirjakin. Se on kuitenkin paljon hillitympi ja siinä on myös eroottisesti viehättäviä kohtauksia.

Näin Tyynykirjan ensimmäisen kerran Arkistossa, joka oli silloin niin täynnä, että mahduimme niille takaseinää vasten oleville penkeille. Silloinen tyttöystäväni ja minä pidimme leffasta, mutta leffan jälkeen hän esitti retorisen kysymyksen:"Mitä se edessämme oleva pari oikein teki?". No, kaikki me tarvitsemme harrastuksen. Onneksi sen takaseinän penkkirivin ja siitä seuraavan penkkirivin välillä on iso tyhjä tila.

En muista onko Tyynykirjassa ruokaa, joten tämäkin leffa olisi pitänyt katsoa uudelleen ja sekin löytyy DVD-hyllystäni. No, jonain päivänä saatan kokata tästä leffasta.

Blade Runner

Ridley Scottin upea varjojen ja valojen teos. Muistin vasta haasteeseen vastattuani elokuvan alun nuudelikohtauksen. Leffa on eräs hienoimmista ja koska minulla on nuudelikausi olisin vastannut Blade Runnerilla jos olisin muistanut tämän yksityiskohdan aikaisemmin.

Tämän kuvan blogauksen silmä on Blade Runnerista.

Sanjuro

Kurosawan kuuluisimpiin elokuviin kuuluu Yojimbo. Hieno leffa ja Toshiro Mifune on loistava näyttelijä. Ruokaa Yojimbossa ei muistaakseni kuitenkaan ole jos saken ja kylmän riisin yhdistelmää ei lasketa.

Yojimbo menestyi niin hyvin, että sille tehtiin jatko-osa Sanjuro, joka tunnetaan harmittavan huonosti. Siitä löytyisi ruokakohtauksia, joista olisi voinut saada hyviä ideoita. Ja elokuvasta löytyy hieno sitaatti, jossa Mutsuban vaimo sanoo

Olet liian terävä. Se on sinun ongelmasi. Olet kuin paljastettu miekka. Terävä, alaston, huotratta. Viillät hyvin, mutta parhaat miekat pidetään huotrissaan.

Kurosawaa ylipäätää olisi kannattanut tutkia, mutta se olisi vaatinut melkoisen määrän aikaa DVD-hyllyni sisällön katsomisessa. Verkkoa kaivellessani paljastui myös, että Kurosawa oli hyvän ruoan ystävä.

Merry Christmas, Mr. Lawrence

Tämä hilpeä (yeah, right) pikku elokuva sijoittuu enimmäkseen toisen maailmansodan aikaiselle japanilaiselle vankileirille. Tästä olisi voinut kehittää vaikka idean mitä David Bowien näyttelemä aussiupseeri söi päästessään kotiin.

Sormusten herra -trilogia

Tästä olisi voinut keksiä monenlaista. Hobittiruokaa haastevastauksiin jo päätyikin. Mutta mitä muuta Denethor söi kuin kirsikkatomaatteja samalla kun Faramir hyökkäsi joukkoineen Osgiliathiin? Mitä Miruvor olisi? Tai örkkien voimajuoma?

Good Morning Vietman, Full Metal Jacket

Näihin kahteen hienoon elokuvaan olisi voinut ympätä vietnamilaista ruokaa.

Nasun suuri elokuva

Nasun kinkkuvoileivistä (sic) on tullut jo blogattuakin, mutta muuten Nalle-Puhin keittokirja on blogaamaton. Nalle-Puh-fanilta tämä on anteeksiantamatonta.

Moottoripyöräpäiväkirja

Che Guevarasta kertovasta leffasta olisi voinut hakea chimichurrimaisia fiiliksiä. Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuva-albumin Tango soundtrackin tahdissa.

Dong Bei Hu - China Tiger ja muita ravintoloita

Jotakuinkin tammikuusta asti on ollut puhetta entisen duunikaverini kanssa, että kävisimme syömässä jossakin. Ravintolaideoiden joukossa pyörähti ainakin Telakkakadun turkkilainen klassikko Ani, jossa ei ole tullut käytyä vuosikausiin. Ani ansaitsisi käynnin silloin tällöin, mutta se on olevinaan niin syrjässä että sinne ei tule lähdettyä.

Paikaksi valikoitui kahdeksan kuukauden pohtimisen aikana lopulta joidenkin kiinankävijöiden Helsingin autenttisimmaksi kuvailema kiinalainen ravintola Dong Bei Hu. Verkosta lukemani kommentit olivat enimmäkseen kiittäviä, mutta moitteitakin löytyi ja jotkut kiistivät ravintolan autenttisuuden, jota en itse osaa arvioida muuten kuin että minusta on hiukan kummallista puhua autenttisuudesta kiinalaisen ruoan yhteydessä sillä maa on valtava eikä sen ruokakulttuurikaan ole homogeeninen.

Sir Eino

Tapasimme Eteläesplanadilla sijaitsevassa olutravintola Sir Einossa, joka on minusta liian iso ja jonka olutvalikoima ei ole oikein minun makuuni, mutta paikka on ok. Se on lisäksi kokenut sitten edelllisen vierailun muodonmuutoksen: tupakkakoppi on siirtynyt ja paikkaan on ilmestynyt ruokapuoli, jonka lista vaikutti kiinnostavalta. Pitänee joskus kokeilla.

Dong Bei Hu

Siirtyessämme kulman taakse Dong Bei Hu -ravintolaan vastaanotto oli ystävällinen ja pöytävarausta hieman vaivanneet kieliongelmat olivat lähes olemattomia. Paikka on siisti, mutta sen akustiikassa olisi parantamisen varaa sillä paikan ollessa täynnä on silloin tällöin hiukan hankala kuulla mitä toinen sanoo.

Listalta valitsimme kanaa sitruskastikkeessa ja jättikatkarapuja cashew-pähkinöillä ja palanpainneeksi kiinalaista olutta. Tarjoilijalle sattui virhe ja saimmekin katkarapuannoksena katkarapuja makeassa kastikkeessa. Minua hivenen harmitti, mutta virheitä sattuu. Entä sitten? Kukaan ei kuole siihen, että ravintolassa saa ruokalajin pykälän verran vierestä. Sitä paitsi jättikatkarapuannos oli rakennettu niin kauniisti, että tuntui synniltä rikkoa se aloittamalla syöminen.

Molemmat annokset olivat erinomaisia, mutta valitettavasti ne olivan saman peruskastikkeen takia kovin samankaltaisia. Riisin kypsentäminen ei ole triviaalia edes riisinkeittimellä, mutta Dong Bei Hun riisi oli rakenteeltaan erittäin miellyttävää.

Pöydissä oli valmiiksi länsimaalaisten ruokaluvälineiden lisäksi myös puikot - piirre jota minä arvostan - mutta ärsyttävää oli se, että riisikuppeja ei ollut. Lopettaessamme ruokailuamme huomasimme, että kiinalaisilta vaikuttavat asiakkaat, joita oli useampi pöytäseuruellinen, sai riisikupit. Ehkä suomalaiset ovat niin tottuneet syömään riisinsä lautaselta, että asiakkaat eivät kuppeja kuitenkaan käyttäisi, mutta varsinkin kiinalaistyyppisillä tylpillä puikoilla riisi on hankala syödä lautaselta.

Dong Bei Huta voin suositella tämän yhden kokemuksen perusteella: ruoka on hyvää, palvelu on ystävällistä ja ystävällisyys paikkasi pienen ja ymmärrettävän kielimuuritakeltelun ja sattuneen ruokalajikömmädyksen. Ja sen riisikupin saanee kun osaa seuraavalla kerralla sellaista pyytää.

Masu ja mieli tyytyväisenä lähdimme ravintolasta ja minä onnistuin vielä unohtamaan sinne reppunikin, jonka kävin seuraavana päivänä hakemassa. Palvelu oli tässäkin kohtaa erinomaista ja minulta vielä kysyttiin mielipidettäni edellisen illan ruoasta.

Strindberg

Olen taitava sekoilemaan missä on Café Esplanad, jonka lohikeittoa on nyt vain pakko saada joskus lounaaksi ja Strindberg, mutta näin Googlen avulla voi tarkistaa, että se on Pohjoisespan ja Mikonkadun kulmassa. Tällä kertaa minut pelasti "Öö, tota, kumpi se nyt olikaan?" -ilmiöltä viehättävä seuralainen.

En ole edes tiedostanut, että Strindbergillä on yläkerta (ne portaat on piilotettu siihen heti ulko-oven jälkeen), mutta se osoittautui viihtyisäksi paikaksi, josta tosien oluen ystävälle ei löytynyt juuri mitään. Ilahduttavaa oli havaita, että Strindbergillä on pyttipannuviikot ja pöytämme kieppeiltä löytyi parikin Pyttipannukirjaa enkä voinut vastustaa esittelemällä kirjan persoonallisia ja hauskoja sarjakuvia kaverilleni.

Suomalaisittain erikoista on se, että ravintola ei laskuta juomia välittömästi vaan lasku maksetaan ruokaravintoloiden tyyliin vasta kun ollaan lähdössä.

Erinomaisen miellyttävä ilta ja kaikissa kolmessa ravintolassa tulee varmasti käytyä jatkossakin. Illan hyvää mieltä ei tuhonnut edes se, että kävelin Töölön kautta Hesaria pitkin kotiin tänne Arabiaan. Rakastan kotikaupunkiani, mutta en niitä örkkilaumoja, jotka mellastavat Hesarilla yhden aikaan yöllä.

Limelohi

Jane Lawsonin Yoshoku on kiinnostava kirja, jossa puhutaan ruoasta, jossa kerrotaan japanilaisesta ruoasta, jossa on voimakkaita vaikutteita länsimaisesta ruoasta. Eräs kirjan resepteistä on sitruslohi.

Tarvitset

neljä annospalaa lohta nahkoineen
1 rkl kasvisöljyä
1 tl sesamöljyä
1½ rkl soijakastiketta
60 ml sakea
1 rkl miriniä
1 rkl sitruuna- tai limemehua
2 tl tomusokeria
40 g suolatonta voita
¼ tl raastettua inkivääriä

Poista lohesta ruodot. Mausta pienellä suolamäärällä.

Kuumenna öljyt pannussa ja paista kalaa korkeahkolla lämmöllä nahkapuoli alaspäin neljä minuuttia tai kunnes nahka on ruskistunut. Laske lämpö keskilämmölle, käännä kala ja paista 2-3 minuuttia.

Poista ylimääräinen rasva pannulta ja lisää sake, mirin, sitrusmehu, sokeri, voi ja inkivääri, keitä kastiketta kokoon. Koristele mustilla sesaminsiemenillä, joita minulla ei ollut.

Kommentit

En oikein tiedä mikä kalassa teki siitä yoshokua - ehkä voi. Lopputulos oli varsin mainio, mutta kalasta olisi voinut paistaa tällä kertaa rapsakamman.