Oluesta on pitänyt kirjoittaa jo pitkän aikaa yleisemmin, sillä se on kiinnostava sekä juomana että ruoanvalmistuksen raaka-aineena. Sitä myös yleisesti väheksytään bulkkitavaran mielenkiinnottomuuden vuoksi. Esimerkiksi voisi ottaa Carlsbergin mainoslauseen Probably the best beer in the world. Vaikkapa Olvi tekee paljon parempaa peruslageria - esimerkkinä olkoon Sandels. Lupaathan muuten vastata rehellisesti Olvin kysymykseen Oletko vähintään 18-vuotias? jos klikkaat Kyllä-nappia?
Olut on jäänyt monella tapaa viinin jalkoihin arvostuksessa ja tunnettuudessa, mikä jollain tavalla kärjistyy tuntemani ihmisen lauseeseen Olut on rahvaanomainen juoma. Jos hän lukee tämän, tietääkseni ei, niin tätä ei ole tarkoitettu loukkaukseksi ja ehkä lauseesi on vain trollaamista, mutta oman kokemukseni mukaan olujen makumaailma on vähintään yhtä laaja kuin viinien ja on monia ruokalajeja joiden seuraksi on vaikea löytää viiniä. Rapsakka Indian Pale Ale maistuu sellaisenaan tai ruoan seurana. Onkohan tuttuni koskaan maistanut belgiolutta, johon tuopilliseen on käytetty puoli kilogrammaa kirsikoita? Jos jostain löytyy maultaan yhtä himmeänhämärää viiniä niin minä haluan maistaa sitä. Tietääkö hän miltä maistuu suklaa-stout? Entä onko hän koskaan ollut katkeran ja kieroutuneen lumoissa?
Olutta ei kannata väheksyä vaan sen monimuotoisuuteen kannattaa tutustua. Myös ruoanlaitossa. Laadukkaita oluita saa sinkkukeittiöön järjellisessä annoskoossa kun taas puolikkaissa pulloissa saatavien viinien valikoima on pieni ja suurelta osin epäkiinnostava.
Karhu Korpisavu
Vaahtoamaan minut sai erehdys: ostin Karhun Korpisavua kaupan keskiolutversiona. Pahaa, pistävää ja aivan liian rungotonta. Jotkut ovat siitä pitäneetkin, mutta en ole mielipiteineni yksin. Kumpikaan blogi ei ole minulle entuudestaan tuttu, mutta oma kokemukseni tästä oluesta oli aivan yhtä epämiellyttävä.
Googlettamalla löysin myös kommentin Miksi tämä olut piti panna? En ole tainnut koskaan kiroilla ruokablogissani, mutta nyt tekisi mieli sillä olen täysin samaa mieltä.
Jostain nurkan tukaa ilmestyi mielihalu tehdä uunikyljyksiä tummassa velkossa. Velkopopovický Kozel Černý, ja yleensäkin tummat tshekkioluet, on niin makea, että tuoppiini en sitä halua, mutta ruoanlaitossa se toimii.
Tarvitset
kolme porsaankyljystä
mustapippuria
suolaa
valkosipulijauhetta
1 dl tummaa velkoa
Hiero mausteet kyljyksiin ja lisää olut. Anna marinoitua vähintään pari tuntia jääkaapissa.
Pyyhi kyljykset kuiviksi ja paista kummaltakin puolelta niin, että lihaan syntyy paistopinta. Paista 25-30 minuuttia 175 °C uunissa.
Tee kyljysten paistuessa blue congo -röstiperunat ja halkaise tomaatti ja paista toista puolikasta hetki yhdessä ananaslohkon kera.
Kommentit
Tästä tuli hyvää ja tätä tehdään toistekin. Oishikatta 3/5. Kyljysten reunojen napsiminen kyljyksen kupruilun estämiseksi unohtui :/
Pari viikkoa sitten tädit ja sedät lähtivät nostelemaan. Äijäruokalan ensimmäinen otos sadosta on sininen spydäri. En voinut vastustaa ajatusta spydäristä, jossa olisi kahta näin erinäköistä perunaa: rosamundaa ja blue congoa.
Tarvitset
Perunoita paistaessa voita ei pidä säästellä.
muutaman blancheeratun blue congo -perunan
blancheeratun rosamunda-perunan
sipulin siivutettuna ja paistettuna, mutta niin, että sipuli vielä puraisee
rapeaksi paistettua pekonia
lämminsavulohta
mustapippuria
runsaasti voita paistamiseen
Blancheeraa perunat eli keitä muutama minuutti. Kuori ja kuutioi. Paista runsaassa voissa. Järjestä sipuli, perunat, pekoni ja kala lautaselle.
Kommentit
Tykkäsin, oishikatta 4/5. Pekoni ja fisu ei ole perinteisin mahdollinen yhdistelmä, mutta tällä sai oikein hyvin hoidettua pois ruokablogimiitin jälkeisen väsymyksen.
Syyskuun ruokahaaste Lapsuuden paras kotiruoka ei aluksi oikein soittanut kelloja eikä oikein sytyttänytkään vaikka äitini onkin pitkälti syyllinen siihen, että rakastan ruokaa. Johtuiko ennakkoluulo siitä, että lapsena pidin monista ruokalajeista, joita ei nykyisin tulisi mieleenkään tehdä kuten veriletut (kiitos tästä, Niinisalon varuskunta) tai maksalaatikko.
Alitajunnasta tihkui pikku hiljaa lapsuuden herkkuja: saranasämpylät, mutta miten sämpylöitä nyt voisi tuunata? Heleä riisi poikkeuksellisessa seurassa? Porkkanaleivistä olen jo blogannut. Sitten välähti: savuluusoppaa!
Mennessäni aamulla töihin piipahdin Hakaniemen oivallisessa hallissa ja yritin ostaa savuluita Reinin lihasta siinä onnistumatta. Savustettua potkaa löytyi ja kun kerran tuunaamista kaivattiin niin mukaani takertui puolikas potka. Matkalla Hakaniemestä Espalle mieleeni juolahti Kōenji Main Streetillä syömäni nuudeliannos, joten päätin kokeilla japanilaistettua versiota savuluusopasta.
Tarvitset
puolikkaan savustetun potkan
miedon punaisen chilin
2 valkosipulin kynttä
pari litraa vettä
lurauksen riistafondia fondia
vastajauhettua mustapippuria
keittojuureksia - lanttua, purjoa, palsternakkaa, juuriselleriä - mikä nyt sattuu maistumaan
kaksi keitettyä blue congo -perunaa neljään osaan paloiteltuna
kaksi nippua udon-nuudeleita
Laita isoon kattilaan vesi. Lurauta fondi sekaan ja lisää chili ja valkosipuli kuorittuna ja puolitettuina. Keitä kokoon kunnes liemestä on noin puolet jäljellä.
Siivoa liha liemen kiehuessa kokoon ja tee siitä puikoilla syötäväksi sopivia palasia.
Lisää keittojuurekset ja keitä kunnes ne ovat miedosti al dente (muista, että ne kypsyvät lisää nuudeleiden kypsyessä), lisää nuudelit. Lisää perunalohkot ja liha, jotta ne lämpenevät. Tarkista liemen maku ja havaitse unohtaneesi pippurin, joten lisää se. Keitä sen verran, että nuudelit antavat vastusta. Tarjoile donburi-kulhoista.
Kommentit
Oishikatta 3/5. Miksi tässä ei ollut inkivääriä? Ja savupotka oli niin hyvää, että en malttanut pitää siitä näppejäni irti ruoanlaiton aikana.
Soitin äidilleni haastevastaukseni aiheen selvittyä kysyäkseni Aitoa Äidin Savuluusoppareseptiä. Pitäisiköhän luopua paperittomasta toimistosta ja lähettää äidille printti toteutuksesta? Hän ei tainnut odottaa aivan tällaista tuunausta.
Kuten niin monet pikkupojat niin minäkin olin hyvin kiinnostunut Pohjois-Amerikan intiaanien historiasta ja kulttuurista. Muistan tehneeni tenavana nahasta mokkasiinit (olivat muuten niin mukavat jalkineet, että sellaiset voisi tehdä näin setäiässäkin kotitossuiksi) ja isäni avustuksella syntyi kiväärinperätomahawk ja dakota-malliset lumikengät, jotka roikkuvat edelleen veljeni talon liiterin seinällä. Niillä oli muuten hyvin hankala taapertaa hangessa leveytensä takia.
Kiinnostus elää edelleen vaikka luonnollisesti kolme vuosikymmentä elämänkokemusta on muuttanut kiinnostuksen luonnetta ja, kiitos äitini, sain tietää Tampereen Vapriikissa olevasta Sitting Bull -näyttelystä.
Koska minulla oli toinenkin syy käydä Tampereella piipahdin synnyinkaupungissani viime viikon keskiviikkona. Bulkkilageria ja kurjaa punaviiniä siemaillen ihailin syksyistä sadetaivasta samalla kun valmistauduin illan tapaamiseen.
Tampere on minulle kaupunki, jossa vietin teini-ikäni, jota en kovin suurella lämmöllä muistele, mutta taapertaessani rautatieasemalta Hämeenkatua pitkin kohti Vapriikkia mieliala kohosi. "Akateeminen kirjakauppa on vanhalla paikallaan. Suomalainenkin. Ravintola Hämeensiltakin on vielä olemassa.", ajattelin. Sillan vieressä oleva Rossokaan ei ollut kadonnut mihinkään ja Tillakkakin, jossa olen parannellut oloani kuululla pyttipannulla tälläkin vuosituhannella, oli paikoillaan.
Vapriikin löysin hyvin pienimuotoisen harhailun jälkeen. Ostettuani lipun ja tungettuani takkini ja reppuni säilytyslokeroon oli aika mennä itse näyttelyyn, jossa minua tervehti biisonilauman jylinä, joka toi mieleen Kurosawan Seittien linnan sumuratsastuskohtauksen. Vaikuttava.
Näyttelyssä oli paljon kauniita esineitä, kiinnostavaa historiaa, mutta sen uskottavuutta vähentää valitettavan monet virheet. Kun vierekkäisissä esineen kuvauksissa kirjoitetaan hunkpapa sekä hunkpapa että uncpapa niin kulmakarvat hieman kohoavat.
Puutteistaan huolimatta näyttelyssä kannattaa käydä ja itse aion käydä siinä toisenkin kerran, koska en tapaamiseni vuoksi ehtinyt nähdä näyttelyn loppuosaa. Äijäruokala suosittelee.
Plevna
Plevna on ainut tuntemani suomalainen ravintola, jota olen valmis kutsumaan gastropubiksi. Helsinkiläinen St. Urho's on myös mainio paikka, mutta se on osa isompaa ravintolakompleksia, johon kuuluu muunmuassa Manala. Botta käyttää hyväkseen kolmen ravintolan synergiaetuja eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa, mutta en jaksa olla kummastelematta kuinka Suur-Helsingin alueelle ei mahdu ainuttakaan pubia, josta saa sekä hyvää ruokaa että hyvää olutta.
Plevnassa tuli käytyä aikaisemmin useamminkin koska työmatkat sinne johdattivat, mutta viime vuosina Valkosipulifriikin päiväuni on ollut harvinaista herkkua. Plevnan ruokalista on varsin äijäpainoitteinen, mutta kasvis- ja kalaruokaakin löytyy. Itse valitsin tällä kertaa listalta portinvartijan possun, jonka kastikkeessa on käytetty panimoravintolan omaa pale alea. Maistoin tällä kertaa kolmea eri Plevnan olutta, jotka kaikki olivat hyviä. Äijäruokala todellakin suosittelee.
Kommentit
Ruoka oli niin hyvää, että resepti pitää yrittää joskus kopioida Äijäruokalaan. Juurekset olivat miellyttävän al dente. Palvelu oli erinomaisen ystävällistä.
Ja tiedättekö, Tammerkoski on yövalaistuksessaan kaunis.
The bread is on the upper right. The picture was not taken by me so the normal CC license does not apply. Leipä on oikealla ylhäällä. Kuva ei ole ottamani, joten normaali blogini CC-lisensointi ei päde.
Minulla oli lauantaina (ja sunnuntaina) ilo ja kunnia olla osa hunnilaumaa, joka sotki Sillä sipulin keittiön. Ruokablogimiitit ovat jotain aivan erilaista kuin muu sosiaalinen elämä: välittömyydestä kertoo vaikkapa se, että aamiaisella voidaan laukaista:"Paska tarjoilu." niin, että se laitetaan minun suuhuni ja silti se on kaikille osapuolille kohteliaisuus.
Tinariwen
Eräässä vaiheessa yötä kysyin, että ovatko muut törmänneet uusimpaan musiikki-ihastukseeni Tinariweniin, mutta huomaisin olevani ainut, joka oli kuullut tämän malilaisen bändin leppeistä soundeista.
Aavikkokulttuuriin taiteessa, jos valokuvia ei lasketa, taisin törmätä ensimmäisen kerran teini-ikäisenä lukiessani Frank Herbertin vuonna 1965 julkaistun scifi-klassin Dyynin, joka voitti seuraavana vuonna sekä Hugo Awardin että Nebula Award for Best Novel -palkinnon. Kirjan maailmankaikkeus ei ole viehättävä paikka, mutta kirja viihdyttää, kiehtoo ja sen ekologinen puoli on kiinnostava. Eräs ystäväni (en enää muista kuka) piti eräässä muinaisessa keskustelussa kirjaa fasistisena ja kirjaa on arvosteltu myös sovinistiseksi. Itse en ole tätä kirjaa koskaan pohtinut vakavasti. Ehkä pitäisi.
Dyyni jätti jonkinlaisen kiinnostuksen kytemään ja tuaregeihin törmäsin kai ensimmäisen kerran Desmond Bagleyn dekkarissa Hiekka peittää jäljet, joka on tyypillisen bagleymäistä viihdyttävää tekstiä, josta nousee esiin se, että kirjailija on tutustunut ympäristöön, josta hän kirjoittaa.
Asiaan: Tinariwen on upea bändi ja tässä pieni makupala:
Stout-leipä
Eräs neljästä ruokalajistani, joista kolme toteutui, blogimiitissä oli stout-leipä, jonka resepti pohjautuu voimakkaasti hienon Fiona ja Wille Beckett'n kirjan An Appetite for Ale kirjan reseptiin.
435 g sämpyläjauhoja (vehnää, kauraa ja ruista)
75 g kauraleseitä
15 g unikonsiemeniä
15 g auringonkukansiemeniä
3 dl vettä
1½ tl kuivahiivaa
1½ tl suolaa
(1 rkl barley malt extract)
runsas 1 rkl hunajaa
1½ dl makeaa stouttia
1 rkl rypsiöljyä
rypsiöljyä vuoan voitelemiseen
Sekoita kulhossa jauhot, leseet ja suola. Sekoita hyvin. Lisää 3 dl kädenlämpöistä vettä, lisää mallasekstrakti ja hunaja. Lisää stout.
Ripottele hiiva jauhojen päälle tee jauhoseokseen kuoppa. Kaada kuoppaan kaksi kolmasosaa olutseoksesta ja öljy ja lisää vähitellen niin paljon nestettä kuin taikinaan imeytyy. Taikina on kosteampi kuin normaali taikina. Sekoita kunnes taikina irtoaa kulhon reunuksista (noin kaksi minuuttia).
Kaada taikina voideltuun leipävuokaan ja levitä taikina vuokaan tasaisesti. Peitä liinalla ja anna kohota.
Totea, että taikina ei ehdi kohota ennen ruokablogimiittiin lähtöä ja pakkaa vuoka kuljetuskelpoiseksi. Kaada kassi bussissa, jotta taikina leviää vuoan ulkopuolelle. Pura paketti perillä ja pelasta taikina mahdollisimman hyvin vuokaan. Paista 40 minuuttia 200 °-asteisessa uunissa.
Kommentit
Leipä. No, oishikatta 3/5. Mallasekstratia en löytänyt, joten se maku jäi pois. Leipää maistellessa ihmettelin missä ihmeessä O'Hara'n irlantilaisen stoutin maku on, mutta leipä oli silti jollain lailla miellyttävä kaikkien kommelluksienkin jälkeen.
Parasta oli kuitenkin jälleen kerran huomata, kuinka herkullista ja hauskaa on tavata ruokablogaajia. Erityiset kiitokset luonnollisesti järjestäneelle blogille.
Olen inkivääriaddikti. Lisäksi pidän katkarapujen ja chilin yhdistelmästä ja paistetuissa nuudeleissä on jotain vastustamatonta.
Mainion norjalaispanimonNøgne Øn ylivahva, mutta silti miellyttävä, viinimäinen Dark Horizon myydään peltitölkissä, jonka voi kierrättää vaikkapa nuudeleiden säilytysastiaksi.
Tarvitset
nipun udon-nuudeleita
½ miedosta, punaisesta chilistä
2½ cm tuoretta inkivääriä julienneksi leikattuna
2½ cm sitruunaruohoa ohuina siivuina
lehti purjon vihreää osaa siivuina
pussillinen katkarapuja
neutraalia kasvisöljyä paistamiseen
ripaus valkopippuria.
luraus soijakastiketta
Keitä nuudelit paketin ohjeen mukaan. Huuhtele kylmässä vedessä ja siirrä syrjään.
Kuumenna öljy wokissa. Lisää chili, inkivääri ja sitruunaruoho ja paista hetki, jotta aromit irtoavat. Lisää purjo ja paista kunnes se on hieman pehmennyt. Lisää nuudelit wokkiin. Lurauta sekaan soijakastiketta, mausta valkopippurilla. Lisää katkaravut ja sekoita. Anna katkarapujen hieman lämmetä, mutta älä pidä niitä tulella liian kauaa, jotta ne eivät menetä rakennettaan ja muutu kumiksi.
Kommentit
Tästä tuli ihan ok, oishikatta 3/5. Luokittelu oli hivenen hankalaa, mutta menköön nyt Japaniin kun nuudelit kerran olivat japanilaisia.
Inkivääripossu kuuluu ikiaikaisiin suosikkeihini. Siitä pitäisi oikeastaan tehdä uusi blogaus, koska vanhan kuva ei todellakaan tee oikeutta possun ja inkiväärin syntisen hyvälle liitolle.
Shinjukukaan ei ole pelkkää modernia teräsbetonia sillä Shinjukun keskuspuiston kulmalta löytyy pieni temppeli. Puistossa näkyy myös se, että kaikilla ei Japanissa mene hyvin: puistossa oli asunnottomien telttakylä.
Toinen japanilainen possusuosikkini, kioto donburi, sai minut pohtimaan näiden kahden ruokalajin fuusiota ja kirjasta, jonka ostin paikasta, johon aina eksyin koska suuntavaistoni erityisesti sisätiloissa on luokkaa säälittävä. Tarpeeksi taaperrettuani löysin lopulta jonkin tutun paikan todeten hiljaa itsekseni Ai mä olen täällä!. Kirjasta löytyi inspiraatiota vaikka lopullinen toteutus olikin erilainen.
Leikkaa liha mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Marinoi soijan, inkiväärimehun (raasta ja purista mehu raasteesta) saken sekoituksessa 30 minuuttia.
Keitä riisi.
Kuumenna öljy pannussa ja paista kananmuna mahdollisimman ohuena. Siirrä pannu syrjään. Kypsennä liha, mutta älä anna ruskistua liikaa.
Kuumenna pannnussa voi ja lisää valkosipuli ja paista kunnes aromit ovat irronneet. Lisää viipaloitu sipuli ja kuullota se. Lisää liha. Lisää marinadi ja kiehauta.
Laita riisiä isojen kulhojen pohjalle, lisää lihasipuliseos ja paistettu kananmuna suikaleina.
Kommentit
Ihan ok, oishikatta 3/5, mutta asetteluun olisi pitänyt panostaa (tästä on jo parempi idea) ja sipuli olisi toiminut paremmin kioto donburista tuttuun raakaan tapaan. Mutta kyllä tätä vielä tehdään modifioituna versiona.
Oli aika hätkähdyttävää lukea uutinen Emma Londonista. Siis kuka Emma London? Ilman Anna-lehden toilailuja en olisi hänestä koskaan kuullutkaan.
Luin Hesarin jutun, kävin vilkaisemassa Emma Londonin blogia ja totesin, että pikaisella vilkauksella siellä ei loppujen lopuksi ole muuta kuin hivenen kärkäs mielipidekirjoitus Audi-jutusta. Muistan Anna-lehden runsaan 20 vuoden takaa lehtenä, jolla oli jotain sanomista myöhäisteinille pojallekin. Siinä esimerkiksi haastateltiin shakin suurmestaria Jouni Yrjölää.
Jos Hesarin juttu ja Londonin blogi antavat asiasta oikean kuvan niin en voi ymmärtää kuinka Anna heittää blogaajan silmille juristin, jonka vaatimukset eivät perustu mihinkään lakiin.
Erityisesti media-alalla toivoisi, että sananvapauden merkitys ymmärrettäisiin. Tsktsk, Anna.
New Orleans -bileisiin tekemäni quiche toi kotiini, kuinka ollakaan, jälleen kerran uuden keittokirjan. Inspiraatiota etsiessäni sorruin Hobboks-kirjauppaan, johon oikeaastaan tarvitsisin porttikiellon. Kiinnostava keittokirjavalikoima ja erittäin ystävällinen palvelu ovat vaarallinen yhdistelmä varsinkin kun työpaikka on kivenheiton päässä.
Etsin cajun-keittokirjaa kun minulta kerran oltiin cajun-quicheä pyydetty, mutta sellaista ei löytynyt, mutta löysin kiinnostavan kreolikeittokirjan: Babette de Rogières'n kauniin Creole. Kirjan nähdessään eräs ystäväni sanoi:"Luulin, että halveksit keittokirjoja, joissa on kauniita kuvia." Ei se nyt aivan niin ole: arvostan eniten keittokirjoja, joissa selitetään kunnolla tekniikat ja mielellään myös alueen ruokakulttuuria. Tekniikoiden selittämisessä viivapiirrokset toimivat usein paremmin kuin valokuvat, mutta se tietysti vähentää kirjan näyttävyyttä. Se ei silti tarkoita, että kaunis keittokirja ei voisi olla kiinnostava.
Resepti, johon iskin silmäni ensimmäisenä, oli sivulta 20 löytyvä Prawn acras. Tätä kirjoittaessani pohdin miten kääntäisin sanan acra. Tätä ruokalajia voisi tietysti kutsua nimellä friteeratut katkaravut, mutta kirjassa on myös toinen akra-resepti (suolattua turskaa) ja senkin frittitaikinassa on leivinjauhetta. Mutta google löysi akra-reseptin, jossa sitä taas ei ole eikä siiiiinä ole jauhojakaan. Go figure. Olkoot nämä kuitenkin akroja.
Tarvitset
isoja katkarapuja pyrstöineen
2½ dl vettä
200 g vehnäjauhoja
(silopersiljan oksa hienonnettuna)
(3 kevätsipulia)
salottisipuli
valkosipulin kynsi
¼ mieto punainen chili
suolaa
pippuria
1 tl leivinjauhetta
rypsiöljyä uppopaistamiseen
Sekoita jauhot ja vesi. Lisää persilja, kevätsipuli, salottisipuli, valkosipuli ja chili. Sekoita ja ja mausta suolalla ja pippurilla.
Lisää heti leivinjauhe ja katkaravut. Sekoita hyvin ja anna olla 30 minuuttia.
Kuumenna öljy ja kun se on hyvin kuumaa pudota ruokalusikallinen kerrallaan ja uppopaista kunnes akrat ovat kullankeltaisia.
Valuta liika öljy talouspaperin päällä pois ja tarjoile kuumina. Laatu laskee hyvin nopeasti, joten älä anna näiden lojua!
Kommentit
Silopersiljaa ja kevätsipulia ei tähän hätään löytynyt, joten jätin ne tyynesti pois. Lopputulos oli pitkästä aikaa nappiin mennyt uusi ruoka. Rapeus oli kohdallaan, pieni chilimäärä antoi miellyttävän puraisun jälkimaussa ja kun annoksesta tuli vielä hyvännäköinenkin niin annetaan täle hyvin harvinainen oishikatta 5/5.
Elokuun 2009 ruokahaasteen luonon antimet pohdittiin mm. sitä, miten vaikkapa blogauskommentiin saa linkin. Pyöritellessäni ajatussa päässäni päädyin lopulta kirjoittamaan lyhyen ohjeen miten tekstejä voi muotoilla helposti.
Kommentit, korjaukset ja toiveet ohjeeseen liittyen ovat tervetulleita osoitteeseen hauva@arska.org. Erityisesti ä-kirjaimiin kannattaa kiinnittää huomiota, sillä onnistuin tekemään automaattikorvauksen, joka vaihto kaikki 'a':t 'ä'-kirjaimiksi ja rikkoi kaikkea muutakin (perl -i -pe 's/a/ä/g' index.myt jos jotakuta kiinnostaa). Sivu on tarkistettu automaatilla validiksi, mutta hämmästyn jos Maailman Surkein Oikolukija löysi kaikki 'ä'-kirjaimet
Ohje ei ole kaikilta osin modernia sivuntekoa, mutta ohjeen tarkoitus ei ole olla mahdollisimman siistiä ja kaunista sivuntekotaitoa vaan antaa neuvoja siitä miten blogauksen ulkonäköä ja toiminnallisuutta saa muutettua. Toivottavasti tästä on iloa jollekulle.
